Muistan, kun lapsuuskotini myytiin. Minä sain ennakkoperintönä omat lapsuuslaatikkoni ajatuksella: tunge ne jatkossa omiin kanakoppeihisi tai anna roskakuskien arjen iloksi. Sen tein. En suonut sitä iloa roskakuskeille, vaan päätin raahata niitä mukanani. Nykyään lapsuuteni mahtuu kolmeen (!!!!!!) laatikkoon. Toissa edellisessä muutossa ulkomailta Suomeen muuton jälkeen niitä oli vielä 12. Kovin on lapsuus kaventunut. Mutta oliko toisaalta järkeä säilyttää 7.luokan ruotsin tehtäväkirjaa ja odottaa sitä luppoaikaa, jolloin on aikaa muistella ruotsin verbien taivutusmuotoja ja poikkeussääntöjä. NOT. Tai säästää äidille vanhaa englannin kirjaa, jotta äiti voi "opiskella" englantia? NOT.
Mutta joka kerta, kun olen ne muuttojen yhteydessä avannut, mie nauran, itkeä tihrustan ja noloilen niitä ala-asteen kirjeitä, joita kirjoitettiin teksti-tv:n kirjekaveritsivuilta bongatuille Sannoille ja Heideille. Yksi on ylitse kaiken, joka ei jostain syystä koskaan edes päätynyt ikäiselleni tytölle Kolariin. On ollu vissiin niin syväluotaavaa tekstiä, että on alkanut itseäkin pohdituttaan kirjeen sanoma. Tässä kiteytettynä: "Veljelläni on rummut, minulla ei ole mitään."
Repikää siitä. Tässä muutossa en ole vielä edes ehtinyt mennä kanakoppiin avaamaan lapsuuslaatikoita. Oho, mistäköhän se johtuu? Varmaan siitä samasta syystä miksi kirjoitan tätä päivitystäkin tähän aikaan vuorokaudesta. Hitto. Säästinköhän mie mun hiihtomitalit. Anteeksi. Sen yhden 4.sijan lusikan luokkienvälisistä kisoista. Lähenkö nyt tarkistaan?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kiva kun eksyit, hakeuduit ja/tai löysit blogiini. Laitathan kommenttia!