Pihalla

Tämän viikon yksin lasten kanssa ollessa katselin elokuvan Pihalla, kun lapset olivat menneet nukkumaan.  Tai no kävin mie ehkä sen neljä kertaa sen elokuvan aikana laittamassa tutin hampaita tekevän tyttären suuhun. Kuitenkin. Elokuva kertoi miehen työn perässä Suomeen muuttaneista naisesta, joka yritti sopeutua suomalaiseen kulttuuriin ulkomaalaisena naisena ja pienen lapsen äitinä. Välillä tuntuu kieltämättä siltä, vaikka kieli ja kulttuuri ovat ihan tätä samaa. Ei sillä, miehän olen omalla maaperälläni, mutta silti aikuisiässä sopeutuminen uudelle paikkakunnalle on aina haastavaa. Kokemukseta sen tiedän, kun olen sitä tehnyt viime vuosina useampaan kertaan.

Ennen lapsia se oli eri tavalla haastavaa, kun ei ollut lasta/lapsia välikappaleena leikkipuistoleikeissä. Eikä oikein kuntosalilla tai jumpassa ollut suomalaiseen kulttuuriin sopivaa sanoa: "Sulla vaikuttais olevan helevetin hyvä rytmitaju, vähän niinkö mullaki, lähetäänkö joskus kahville/lenkille/shoppailemaan/tuutko meillä käymään?" Työkaverit olivat suurimmaksi osaksi perheellisiä, joiden kanssa ei vapaa-ajalle ymmärrettävästi juurikan tullut vietettyä aikaa. Tai silloin ei-perheellisenä olisin voinutkin, mutta ei työkavereista ollut lenkkeilemään tai jumpissa käymään.

Esikoisen kanssa henkireiäksi jälleen uudella paikkakunnalla tuli perhekerho, joka oli suunnattu ensi kertaa vanhemmiksi tulleille, alle 1-vuotiaiden lasten vanhemmille. Osui ja upposi. Sieltä löytyi verkosto, jonka kanssa sovittiin omat kuviot, kun oltiin aluksi tutustuttu.  Joskus jätettiin lapset kotiin ja lähdettiin kaljalle/syömään yhdessä. Nyt täytyy tuoda esille se, että se oli Kaupungissa. Täällä Kairassa se syömään lähteminen on oma lukunsa, sillä valikoima ei toistaiseksi ole järin suuri.

Nyt haastelliseksi tekee usein erilaiset päiväunirytmit tai eri-ikäiset lapset: lattialla ryömivä vauva ja 2-vuotias taapero, joka ei vielä oikein ymmärrä yhdessä leikkimisestä saati lelujen jakamisesta mitään , ovat haasteellien kaksikko esimerkiksi 1- ja 4-vuotialle sisaruksille, joista toinen jo osaa jakaa ja leikkiä, mutta joista toinen ottaa ensiaskeleitaamn ja on aika lailla väliinputoaja omien lasteni ikähaarukassa.

Ehkä tällä kaikella on oma yhteytensä siihen, että minun olisi aika lähteä töihin. Jo ihan Kelankin mielestä, mutta ennen kaikkea omasta mielestä. Kaipaan aikuiskontakteja. Kaipaan osaamiseni likoon laittamista muuallakin kuin vaipan vaihdossa, ruoan laitossa, tanssikuvioiden kehittelemisessä ja mielikuvituksellisten leikkien keksimisessä. No mutta kun. Haasteelliseksi asian tekee vain se, että toistaiseksi niitä töitä ei ole vain tarjolla. Nimenomaa sitä koulutusta vastaavaa ja täällä Kairassa. Välillä harmistun ajattelemaan, että Kaupungissa kärkkyisin eri liigan paikkoja ja täällä kuvittelen voivani välillä kykeneväni kaikenlaisiin töihin. Jopa siten, että "ehkä pystyisin toimimaan myös sähköasentajana, jos vähän vaan perehtyisin asiaan".  Mutta ei lannistuta. Tai murehita. Ja paskat. Saan mieki joskus. Kun se ei kuitenkaan kuulu tapoihin. Katsonpa jälleen kerran mitä sitä yrittäjäksi ryhtyvältä vaaditaan muuta kuin hitosti rohkeutta ja ripaus hulluutta.

Elokuvasta vielä. Ehkä kaks tähteä. Jos sitäkään. Oli aika paskan tökerösti tehty, vaikka sanoma kolahtikin. Ja mulla on kuitenki ihan huippumies, joka osaa rakastaa ja osoittaakin sen. Vaikka a) se on edelleen töissä, b) vaikka sen piti tulla jo tunti sitten, kun  c) se eilen sano, että se tulee ajoissa, mutta d) unohin kysyä, että minä vuonna.

Moikkailevat autot

Meikä on alkanu moikkaileen kaikkia autoja ja armas poikani myös. Se tuntuu olevan Kairan tapa. Pojan tervehys lähentelee kaikessa koomisuudessaan enemmän Aatun "heilia". Huono puoli kaikki moikkaa kaikkia-kulttuurissa on se, että enää ei voi näyttää sentteriä tai tööttäillä, jos toisten ajotapa ei miellytä. Ko täällä et huku massaan, toista se oli kehä III:lla. Hyvä niin, paitsi silloin ko on huono päivä ja sentteri yrittää nousta.

No sitten toinen juttu. Kävin tänään kampaajalla. Se ei tuntenu mua. Tai aviomiesapinaa. Johtukohan se siitä, että mie leikin lähes mutistia. No mutta sittenpä mie menin kiskalle hakkeen uutta passia (noutaan siis, ei täällä niitä tiskin alla myydä). Kiskan tyttö kysy mun nimeä ja sitten hönkäs samaan hengenvetoon, no ookko sie se....? "Nookko,Nookko ite", meinasin sanoa. "Noon mie", kuitenki tokasin. Totesin vielä lähtiessäni, että tulin just kampaajalta ja siksi tukka on tiptop, mutta naama on väsyneen kotiäidin. Niinkö sillä olisi juuri sillä hetkellä ollut merkitystä.

Mutta huomenna Kaupunkiin. Siellä pörisee kelkkamoottorit koko viikonlopun.